GERAINT WATKINS & THE ROCKAROUNDS
Malmitalo, Helsinki 23.3.2023
Kosketinsoittaja-haitaristi Geraint Watkinsin soittokavereiden lista pullistelee legendoja ja voipa miestä itseäänkin hyvällä syyllä sellaiseksi nimittää. Dave Edmundsin ja Nick Lowen ohella tämän walesilais-soittoniekan ovat aikain saatossa halunneet bändiinsä muun muassa Van Morrison, Paul McCartney ja Bill Wyman.
Sessiotöiden ja takavuosina luotsaamansa mainion The Balham Alligatorsin ohella Geraint Watkins on julkaissut viisi soololevyä. Niistä ensimmäinen, vuonna 1979 ilmestynyt ”Geraint Watkins & The Dominators”, vastannee parhaiten suuren yleisön odotuksia siitä, miltä hänen soololevynsä ”pitäisi” kuulostaa. Lainamateriaalin varaan rakentuva älppäri tarjoaa kosolti pianoa ja rehvakasta rokkausta.
Myöhemmät soolot ovat tyyliltään erilaisia, mutta mainioita nekin. Sormiot ovat yllättäen sivuroolissa ja Watkins soittaa myös kitaraa. Musiikkityylin ohella tunnelman rentous ja välittömyys nostavat vertailukohtina mieleen Nick Lowen ja J.J. Calen kaltaisia taitureita. Heistä ensin mainittu onkin mukana osalla levyistä. Suuria menestyksiä ei Watkinsin soolotuotanto ole erinomaisuudestaan huolimatta poikinut. Hän vitsailikin, että viimeisin levynsä, hieman ennen koronahässäköitä ilmestynyt ”Rush Of Blood”, on vähän kuin greatest hits ilman ainuttakaan hittiä.
Helsingissä Geraint Watkins & The Rockarounds tarjosi fiilikseltään rennoimman keikan, mitä olen ikinä nähnyt. Viihdyttävyydessäkin he kiilasivat helposti kärkisijoille. Konserttisalimaisesta ympäristöstä huolimatta pönötys loisti poissaolollaan. Watkins käppäili lavalle ruotsalaiskumppaniensa, rumpali Peter Sundahlin ja saksofonisti Micke Finellin, kanssa kuin olisivat kapakkaan tulleet. Tullessaan hän huikkasi hyvät illat kaikille. Basistia bändissä ei ollut, eikä sellaista sinne osannut kaivatakaan – sen verran tuhdisti, vaikkakin kepeän vähäeleisesti pianistin vasen käsi komppauksen hoiti.
Ei ollut kolmikolla settilistaakaan. Sen sijaan Watkins oli kirjannut muistivihkoonsa lunttilistan, joista saattoi valita soitettavat kappaleet. Hän pohdiskeli useaan otteeseen ääneen, sähläten samalla lukulasiensa kanssa tai ruuvailleen alituiseen nuupahtamaan pyrkivää mikrofonitelinettään, että mitä seuraavaksi soittaisi. Myös pianojakkaran säätämisestä, jopa kesken kappaleen, saatiin pari välinumeroa. Välillä Watkins lopetti aloittamansa laulun muutaman tahdin jälkeen ja tokaisi, että ei sittenkään tätä. Esimerkiksi yleisön ja Peter Sundahlinkin innostumaan saanut Georgia On My Mind koki tällaisen kohtalon. Syyksi pianisti kertoi, että ei sitä kukaan osaa tulkita niin hienosti kuin Ray Charles – paitsi tietty Georgie Fame. Sitten hän alkoikin Finellin kanssa jutustella Famen viimeisimmistä kuulumisista. Myös yleisö sai kuulla tämän asustelevan nykyisellään Ruotsissa.
Keikka oli leppoisa ja äärimmäisen hyväntuulinen. Geraint Watkins ei välttämättä edes tarvitsisi muita soittajia tuekseen, mutta oivan lisän he toivat. Peter Sundahlin rummutus seuraili ja tuki pianoa todella mainiosti. Micke Finell puhalsi fonia juuri niihin paikkoihin, joihin sitä pitikin tulla. Ainoa poikkeus oli mykistävän hieno Soldier Of Love, jota hän kuunteli silmät kiinni jakkaralla keinuen, eikä huomannut soolonsa paikkaa, vaikka Watkins sen hyvin selkeästi pianollaan petasi. Tämäkin tapahtuma oli omiaan synnyttämään lisähauskuutta iltaan.
Itseäni ilahdutti suuresti se, että setissä kuultiin runsaasti materiaalia Watkinsin soolotuotannosta. Levyistä parhaiten edustettuna oli parinkymmenen vuoden takainen ”Dial W For Watkins”. Siltä settiin päätyi neljä valintaa, kun jo mainitun Soldier Of Loven lisäksi kuultiin Only A Rose, Go West ja keikan loppupuolen yleisötoive Heroes And Villains. Vuoden 1979 Dominators-levyltä mukaan valikoituivat Deep In The Heart Of Texas ja Man Smart Women Smarter, jossa Sundahl toimi tyylikkäästi laulusolistina. Keikka avattiin parilla laadukkaalla lainalla, kun Duke Ellingtonin I Ain’t Got Nothing But The Blues seurasi rullaavaa tulkintaa Louis Jordanin klassikosta Ain’t Nobody Here But Us Chickens.
Korona-aikoina Geraint Watkins alkoi pitää riemastuttavia livesessioita Facebookissa. Sellaisessa kuulin hänen joskus soittavan myös Lucillen. Kyseessä ei ollut se Lucille, jonka perään Little Richard haikaili, vaan se, kenen matkaan Kenny Rogers lähti baarista. Samainen laulu kuultiin Helsingissäkin, kun Geraint innostui pelleilemään lukulasiensa telineenä toimineella sähköpianon ”vibrakammella”. Kyseessä on vipu, jota vääntämällä soittimen äänen saa nousemaan tai laskemaan aivan kuin sähkökitaran vastaavalla kammella. Tuota ominaisuutta kuulee joskus hyödynnettävän steel-kitaraa koskettimilla matkittaessa, eikä Watkinskaan mieltään malttanut. Niinpä siirtymä countryyn ei ollut suuri harppaus. Tosin countryballadi kääntyi jo varhaisessa vaiheessa boogieksi.
Geraint Watkinsin tuoreimmalta levyltä ”Rush Of Blood” kuultiin kaksi näytettä: verkkainen Heaven Only Knows ja kertakaikkisen mainio nimikappale, joka levyllä soi jonkinlaisena spagettiwestern-countryna. Kun keikan jälkeen Watkinsin kanssa muutaman sanan vaihtaessani kehuin kuullun pianoversion toimivuutta, totesi hän tyytyväisenä, että ”sellainenhan se alkujaan oli, levyllä me jätimme vain pianon pois ja laitoimme kaikkea muuta tilalle.” Tottahan tuo on. Hyvä kappale toimii vaikka minkälaisena versiona, etenkin kun tietää, millä kaikella muulla piano kannattaa korvata.
Odotetusti Johnny B. Goode kuultiin setin viimeisenä ja odotetusti yleisö vaati sen jälkeen lisää. Geraint Watkins on jo vuosikausia esittänyt omaa, jazziksi sovitettua näkemystään Chuck Berryn ikiklassikosta. Siinä ei ole alkuperäisestä jäljellä juuri muuta kuin teksti. Kokoonpanon pienuus teki laulujen lennosta muokkaamisen helpoksi ja Johnnynkin matkalle taisi pari ylimääräistä sointua ja töyssyä taas tulla.
Tälläkään kertaa Johnnyn kasvutarina ei jättänyt yleisöä kylmäksi. Encorea vaadittiin ja encore saatiin. Jälkiruokana oli Shake, Rattle And Roll puolitempoisen svengaavasti tarjoiltuna. Helsingin jälkeen kolmikon kiertue jatkui vielä Vaasaan ja Kokkolaan. Watkins muisteli, että tämä olisi ollut hänen ensimmäinen vierailunsa Suomessa näin sooloartistina. Toivottavasti näitä tulee lisääkin.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
Kuva: Geraint Watkins (c) Marko Aho
